Kommunikaatio vaatii onnistuakseen juuri oikean määrän abstraktia kategorisointia. Liiallisen abstrakti viestintä ei pysty välittämään aiottua tarkoitusta tarkkojen ohjeiden puuttuessa, ja liiallisen tarkka viestintä taas epäonnistuu pitkäveteisyytensä ja ylenpalttisen, tehottoman rautalangasta vääntämisensä takia.
Ensinnä on aiemmin hankittua tietoa tunnetuista kategorioista ja niiden tai niiden edustajien ominaisuuksista. Toiseksi tunnistetaan uudessa asiassa tunnettuja ominaisuuksia, ja näiden perusteella asetetaan se jonkin kategorian ehdokkaaksi. Kolmanneksi tämän ehdokkuuden pohjalta luodaan odotuksia uuden asian muista ominaisuuksista. Neljänneksi kokeillaan eri testein, sopiiko uusi asia ominaisuuksiltaan todella nimettyyn kategoriaan.
Kolmannessa vaiheessa luotujen odotusten ja neljännessä vaiheessa tehtyjen testien leikkikenttä on herkullista aluetta. Tällä alueella tapahtuu innovaatiot, oppiminen, huumori, ja kutakuinkin kaikki muu kiinnostava ja mainitsemisen arvoinen ihmistoiminta. Kuvatusta kognitiivisesta prosessista nostan esiin kaksi taiteilijalle tärkeää kysymystä: mitä taiteenkokijan odotetaan tietävän entuudestaan; ja millä on väliä?
Jotta päästäisiin edellä olevan prosessin kolmanteen vaiheeseen, on käytävä läpi kaksi edellistä. Tässä suhteessa yleisönsä tunteminen on todella elintärkeää, jotta voi kommunikoida tahtonsa sopivalla abstraktiuden tasolla – siis mielekkäässä suhteessa jo tunnettuihin taideteoksiin sekä niiden ominaisuuksiin ja kategorioihin. Kvanttitiedettä ei viimeisimmän tiedon mukaan toistaiseksi opeteta päiväkodeissa, eikä Taideyliopiston Sibelius-Akatemian Sävellyksen ja musiikinteorian aineryhmässä juuri käsitellä lastenlauluja tahi iskelmähittejä. Tälle on syynä se, että uusi tieto täytyy suhteuttaa aiemmin opittuun siten, ettei uuden oppija tylsisty yksinkertaisuuden tai masennu vaikeuden edessä. Kuten tästä voi huomata, lähestyn taiteilijuutta ehkä jopa poikkeuksellisen pedagogisesta näkökulmasta.
Leikitään hetki esimerkinomaisesti säveltäjää, joka on hiljattain saanut uuden sävellystilauksen. Tilaaja on ammattitaitoinen muusikko, joka haluaa uutta soitettavaa seuraavaan konserttiinsa. Mieti hetki, millaisen teoksen sinä säveltäisit tällaisessa tilanteessa.
Aluksi voidaan tehdä olettamus, että säveltäjä haluaa kommunikoida yleisölle jotain, niin ikään saada sanottavansa sanotuksi ja sanotun kuulluksi. Perustelen tämän olettamuksen tuonnempana. Nyt tästä premissistä seuraa joukko kysymyksiä, joihin säveltäjä joutuu vastaamaan.
Usein alitajuisesti sävellysprosessin alkuvaiheeseen kuuluu oletus tulevasta yleisöstä ja sen mahdollisista aiemmista kokemuksista ja tiedoista. Kulttuuripiirissämme kasvanut ihminen todennäköisesti tuntee kuulokuvan perusteella, vaikka ei välttämättä nimeltä, tonaalisuuden rakenteita, rytmin ja pulssin yleisimpiä koukeroita, melodian kategorian arkkityyppisiä ominaisuuksia rekisterillisestä kaarroksesta fraasikestoon, eri soittimien äänensävyjä, sekä pystyy erottamaan kaikissa näissä tapahtuvia muutoksia suhteellisen vaivatta, kun ne ovat suhteellisen selviä. Tämä on mahdollista pitkäkestoisen ilmiöille altistumisen takia, josta voi nostaa esimerkeiksi ihmiselämän eri vaiheilta ensin useiden sinfoniaorkestereiden järjestämät lastenkonsertit ”sinfis tutuksi” -teemalla, toiseksi suoratoistopalveluiden tai radiokanavien top 50 -listat, ja kolmanneksi virsien laulaminen seurakunnan kesken jumalanpalveluksen yhteydessä. Passiivisen opin lisäksi huomattavan moni ”maallikko” eli musiikkia ammatikseen harjoittamaton henkilö kuitenkin harrastaa musiikkia enemmän tai vähemmän aktiivisesti joko itse soittamalla, konserteissa käymällä tai muilla tavoin. Ei liene mahdollista löytää maan päältä sellaista ihmistä, joka ei musiikille olisi jossain vaiheessa altistunut.
Mitä sitten on kohtuullista odottaa näiltä kuulijoilta? Se on nähdäkseni jokaisen säveltäjän päätettävä jokaisen teoksen kohdalla itse punnitsemalla omat arvonsa ja tavoitteensa menneitä ja tulevia yhteiskunnallisia odotuksia vastaan. Stereotyyppisesti erakoituneelta säveltäjältäkin vaaditaan huomattava määrä tilannetajua, jos mielii työssään onnistua.
Kun on määritelty kyseessä olevan sävellyksen hypoteettisen yleisön ennakkotiedot, voidaan ryhtyä tekemään taidetta ja sanomaan sanottavaa. Millaista taidetta sitten pitäisi tehdä? Mikä on sellaista sanottavaa, jota kannattaa sanoa? Millä on väliä?
Siinäpä vasta olennainen kysymysjoukko! Teknisen osaamisen ohella tämänkaltaiset kysymykset muodostavat taiteen dualistisen ytimen. Toisin sanoen jotain pitää tehdä, ja se pitää myös osata tehdä. Mutta mitä ihmettä se oikein on, mitä pitää tehdä? Tätä kysymystä voidaan lähestyä lukemattomista – siis toden totta miljoonista jos ei miljardeista – näkövinkkeleistä, joita kaikkia lopulta yhdistää metatasolla yksi asia: vapaus. Vapaus valita.
Valistuksen ajan skottilainen filosofi David Hume kehitti Humen giljotiiniksi kutsutun mallin, jonka mukaan on olemassa kahdenlaisia väittämiä: 1. positiivisia, jotka kertovat, mitä on, ja 2. normatiivisia, jotka kertovat, mitä pitäisi olla; ja giljotiiniperiaatteen mukaan jälkimmäisiä ei voi johtaa ensimmäisistä. Lyhyesti siis asiat ovat nyt niin kuin ne ovat, mutta tästä asiaintilasta ei voida päätellä tulevia asiaintiloja – se jääkin yhdeksi filosofian ja koko ihmiskunnan peruskysymykseksi.
Status quo on helppo kuvata avaamalla silmänsä ja tarkkailemalla ympäröivää maailmaa, mutta tulevaisuuden määrittäminen on eksponentiaalisen räjähdysmäisesti hankalampi tehtävä. Tällaisessa tilanteessa tulee jok’ikiselle ihmiselle ammatista tai yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta eteen samat kysymykset, joita olen tässä aikani pyöritellyt. Millaisessa maailmassa haluamme itse elää, ja millaisen maailman haluamme jättää tuleville sukupolville? Ihmiskunta ei ole toistaiseksi onnistunut saavuttamaan yksimielistä ratkaisua asian tiimoilta, vaikka monia yritelmiä onkin otettu käyttöön hyvin laajasti uskonnoista yhteiskuntajärjestelmiin.
Ihmisyyden kenties suurimpaan kysymykseen on hiukkasen haastavaa laatia tyhjentävää vastausta lyhyessä blogikirjoituksessa, mutta yrittänyttähän ei tunnetusti laiteta. Yksinkertaistaen kyse on omien sekä yhteisten arvojen määrittämisestä ja niiden mukaan toimimisesta. Omien arvojen tutkailu avaa ovet siihen, millaista elämää haluaa elää, ja yhteisten arvojen siihen, millaisen maailman haluamme rakentaa. Huomautettakoon, että solipsismi eli kaiken oman mielensä ulkopuolella olevan aitouden hylkääminen ei ole mielekäs elämänasenne. Vaikka todettaisiinkin kaikkeuden olevan täysin absurdi eli vailla todellisia tarkoituksia, olemme kaikki tässä samassa uppoavassa veneessä. Tartu siis äyskäriin.
Palatakseni kuviteltuun sävellystilaukseen säveltäjä voi siis päättää itse omien arvojensa ja mielenkiintojensa pohjalta, mitä haluaa taiteellaan kommunikoida, ja millaisen vaikutuksen tehdä maailmaan. Näin kaikki pintapuolinen sanahelinä tyylillisistä eroista ja siitä, mikä on ”oikeaa” musiikkia, jää täysin toisarvoiseksi.
David Cope päättää New Directions in Music -kirjansa seuraavasti: ”— good music still requires the same dedication to create as it always has and the same patience on the part of its audience to understand it. New technologies and conservative or avant-garde styles do not guarantee quality – only good composers do that.”*
Toivo elää.
*) David Cope, New Directions in Music (Long Grove, IL: Waveland Press, 2001) 210.
Comentarios