Kuka määrittää laadukkaan teoksen vaatimukset?
Teoksen laatua ei voida arvioida ilman vertailukohtia ympäröivään taiteeseen. Historian saatossa valkoihoinen mies on saanut olla julkisesti säveltäjä, nainen ei. Siksi konserteissa on kuultu miesten säveltämää musiikkia, sen lähtökohtiin ja oletusarvoihin on totuttu ja niiden puitteissa toteutettuja oivalluksia ihailtu. Otannan eli valmistuneiden teosten määrän kasvaessa on syntynyt käsitys laadusta, kontekstisidonnaisista aspekteista, joita säveltäjät ja rajattu kohdeyleisö arvostavat. Näitä laatukriteereitä ovat olleet muun muassa tiukat äänenkuljetussäännöt ja laajat muotorakenteet, sekä – korostan edelleen – ns. oletusarvoisen tilanteen tullessa tutuksi oivallukset ja sääntöjen venytykset.
Edellä kuvaamani laatukäsityksen muodostuminen ei ole kerran joskus kauan sitten tapahtunut asia – päinvastoin. Kyseessä on alati muuttuva ketju, jossa uusista oivalluksista tulee uusia normeja, joiden puitteissa voidaan tehdä jälleen uusia oivalluksia. Esimerkki tästä on tonaalisuuden kehitys yksiäänisestä kirkkolaulusta renessanssipolyfonian, wieniläisklassismin ja muutaman muun vaiheen kautta kohti täyskromaattisuutta 1900-luvulle tultaessa.
Kun vain rajatusta yhteiskunnallisesta asemasta peräisin oleva joukko ihmisiä saa tehdä ja kokea taidetta, käsitys laadun kriteereistä perustuu ko. rajatun joukon makuun. Ja, kun prosessi on kestänyt jo satoja vuosia yhtä lailla rajoittuneena, voidaan puhua taiteellisesta elitismistä, jonka olemassaoloa sen puolustajat eivät tunnusta, ja joka johtaa Yhdistyneiden kansakuntien vuoden 1948 Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen ensimmäisen artiklan tarkoittaman tasavertaisuuden rappeutumiseen.
Dramaattista, myönnän, mutta ei tämä mikään leikin asia olekaan.
Comments